Heinäkuista tarinaa

Posted on

FM Mauri Junttila

 

Meillä on suomenkielessä tuokin erikoisuus, että sanat heinäkuu ja heinä muistuttavat toisiaan. Verrataanpa nyt keskenään, vaikka vastaavia englantilaisia tai ruotsalaisia sanoja!

Heinäkuu on meillä lämpimimmän vuodenajan ajanmäärite ja heinä on meillä kaikkien tuntema ruohomainen kasvi. Se on ollut esimerkiksi hevosten ja muun karjan rehua kautta aikain. Heinä on nykypäivien pihanurmikoissakin tärkeä kasvi.

Suomessa arvellaan heinäkuu nimen tulleen kesäisistä heinäin korjuutöistä, heinätöistä. Heinätyöt olivat ennen jokapäiväisen elämisemme ja toimeentulomme kannalta elintärkeitä töitä. Heinäin korjuut olivat niin merkittäviä, että antoivat nimen kesäiselle kuukaudelle.

Kaukaiset esi-isämme alkoivat käyttää hevosia apuna esimerkiksi liikkumiseen paikasta toiseen. Kaupungeisssakin hevoset olivat tärkeitä liikkumisen apuvälineitä vielä kaukana 1900-luvulla, ennen kuin autot ja sähkövoimalla toimivat raitiovaunut syrjäyttivät ne.

Hevoset olivat välttämättömiä ja tärkeitä monissa maatalojen töissä ennen traktoreita. Hevosilla tehtiin Suomelle tärkeitä metsätöitä vielä kaukana 1900-luvulla. Hevosia oli monissa teollisuustöissä ennen sähköistymistä tai vesivoiman hyödyntämistä.

Sen voi uskoa, että tärkeitä olivat heinäkuiset heinätyöt vanhan ajan ihmisille. Kysyntää on ollut kautta aikain heinäkuussa korjatuilla heinillä. Hevoset syövät heinää. Ravinnoksemme maitoa lypsävät lehmät syövät heinää. Lampaat, tärkeät villantuottajat syövät ravinnokseen heinää. Tärkeitä olivat ennen esimerkiksi Porkkalanniemellä tai Sipoossa kasvatetut heinät ja kauranjyvät Helsingin hevosille.

Voidaan uskoa, että esimerkiksi jo kivikauden metsästäjä/kalastaja esi – isät keräsivät luonnonheinää hiekkaisten järvenranta asuinkuoppainsa pehmikkeeksi sekä suojaksi kylmyyttä vastaan. Ehkä, he myös pureskelivat, söivät joidenkin heinälajien varsia ja juuria ravinnokseen, kun metsän riistaa ja pyyntikaloja saatiin vain heikosti?

Saattoivat kivikauden ihmiset tietää laittaa heinää nahkaisten vaatteidensa sisälle suojaamaan kylmyydeltä? Heinää on hyödynnetty pukeutumisessa. Lapinmaan ihmiset käyttivät jalkineissaan kesällä korjattua heinää sukkien sijasta. Esimerkiksi eräs vanha sananlausahdus kertoo, että Pohjois – Pohjanmaan ”muhoslaiset ovat leveitä kulkijoita. Heillä oli kolmet housut päällekkäin ja heiniä joka välissä!”

Heinätyöt ajoittuvat heinäkuulle. Heinänkorjuutöiden aloittaminen ei ole ollut tarkkaan tiettyyn päivään sidottua. Se on ollut kravun kääntöpiirin yläpuolisessa pitkänomaisessa Suomessa paikkakuntakohtaista. Esimerkiksi Varsinais-Suomessa heinäin niitot, seivästämiset ja korjuutyöt alkoivat varhaisemmin kuin Lapinmaan kemiläisillä, kittiläläisillä, kuivaniemeläisillä tai sodankyläläisillä. Vanha kansa puhui ennen esimerkiksi heinä-Maariaasta tai Hermannilta heinään. Ne olivat olleet eräitä heinätöihin liittyneitä ajanmääritteitä vuodenkierrossa.

Heinätöiden aloittamisessa tärkeintä osaa näytteli heinänkasvustojen kehittyminen korjuukuntoon. Toisinaan, lämpiminä kesinä heinätöihin päästiin jo varhain suuresssa osaa maata, jopa kohta juhannukselta. Kylminä, monien runsaiden sateiden kesinä heinänkorjuutyöt saattoivat venyä syksyyn.

Kautta aikain heinäinkorjuuta tarkasteltuna, heinätöiden kiireisin ja sadonkorjuussa tuottoisin kausi on aina ajoittunut heinäkuulle. Heinäkuun poudat ovat olleet parasta heinänkorjuu aikaa. Toisina kesinä on saattanut olla tosi hyviä heinäpoutia ja pitkään. Onnistuakseen, saadakseen laadukasta heinää, heinänteko tarvitseekin poutasäitä.

Elimme tuhansien vuosien ajan talonpoikaisissa yhteisöissä, joissa kesällä kuivatut heinät olivat tärkein osa karjan rehua. Hevoset, joilla tehtiin maatalojen työt tai jotka kuljettivat meitä paikasta toiseen, ennen autoja, polkupyöriä ja mopedeja. Niiden vanhojen aikojen hevoset rouskuttelivat suuret määrät heinää talleissaan. Lehmät joiden maidosta valmistamme juustoa ja kirnuamme voita, syövät kesällä kerättyä ja niitettyä heinää. Lehmäin maidosta keitämme myös makoisan juhannusjuustokeiton, kainuulais-/pohjoispohjalaisen makian juuston, punaisen heran. Lampaat joiden villoista kudomme tärkeitä lapasia, sukkia ja villapuseroita kylmyyttä vastaan, tuottavat villaa heinäin antaman ravinnon voimalla.

Heinätyöt ovat aina olleet säiden armoilla, jos yleensä mikään työ on. Jo, yökaste ja korjuuuajalle sattuneet ilmojen korkeat kosteusprosentit alkavat homehduttaa, pilaannuttaa heinää. Kun, heinää aletaan korjata, sitä niitetään poudalla. Hyvää sekin, jos heinä ehtii kuivua kedolla ennen seipäille hankoamista. Kun, seivästetyt heinät saavat kuivua lisää seipäillä hyvissä poutasäissä, niin hyväähän sekin on. Suotavaa tietysti on sekin, että heiniä talvisuojiin eli latoihin kerätessä on edelleen poutaa.

Viikatteilla katkaistaan heinät niittyiltä

Tärkein väline heinänkorjuutyössä on kautta aikain ollut viikate. Maalla oli ennen paljon hyviä seppiä, mutta päteviä viikateseppiä oli vain muutama pitäjää kohden. Hyvä viikate kesti pieniä kolhaisuja kiviin ja sitä ei tarvinnut hioa jatkuvasti. Pätevä seppä taisi takomansa viikatteen karkaisun, että siitä tuli juuri sopivan hyvä työkalu.

Viikatteiden valmistaminen oli merkittävä seppiä työllistävä kotiteollisuuden muoto. Ennen Suomessa oli todella paljon perheviljelmiä. Niissä perhe suoriutui kaikista talon töistä. Eräänä lukuna voi esittää, että taloa kohden hankkivat ennen heinäntekoa puolenkymmentä viikatetta pitäjän viikatesepältä. Samoja viikatteita käytettiin myös elonkorjuutyössä. Oli myös suurtilallisia, joiden heinäpelloilla niitti, seivästi ja keräsi heiniä latoon palkattua työväkeä. Heille tarvittiin myös paljon uusia viikatteita.

Puinen harava oli tärkeä heinätöissä. Siinä oli varsi ja lapa puisine piikkeineen. Haravia tehtiin taloissa talvisina puhdetöinä, mutta oli myös kyläläisiä, jotka tekivät niitä suuret määrät myyntiin. Heinähangot olivat myös puisia ennen rautaisia.

Heinätyöt ja heinäin kokoamiset olivat tärkeitä töitä. Niiden onnistumisen kannalta oli tärkeää ruokkia hyvin heinäväki. Talon läheisyydessä heinätöitä tehneet kävivät syömässä kunnolla ja vahvasti pirtin pitkän pirtin pöydän ääressä. Kauempana niityillä olleille vietiin maittavaa ja ravitsevaa ruokaa pelloille. Kahviakin joivat ihmiset jo kauan sitten. Ehkä sitä sai juoda heinäväkikin jo melko kauan sitten? Kahvia oli ollut nautittavana Ruotsi-Suomessa jopa 1600-luvun lopusta saakka.

Kaukaisilla syrjämaillä heinätöissä kulkeneet ja niittykämpissä yöpyneet ottivat talosta mukaansa ruokaa. Osalla heistä oli ollut mukana onkivälineitä kokeilla kalaonnea lähipuroista, – lammista. Niittykämppä saattoi olla hirsistä tehty, jonka nurkassa oli kivikasa, jossa voitiin pitää tulta keittämistä varten. Savua saatiin ulos puusta tehtyä savutorvea myöten. Mutta, useimmiten he yöpyivät syrjäniittyjensä ladoissa tai vain pelkällä kedolla maaten pusero tai takki harteille peitoksi heitettynä.

Savolaiseksi perinneruuaksi mielletty kalakukko kehittyi kaukaisten syrjäniittyjen niityväen ruuaksi. Siinä on mukana tärkeimpiä ruoka aineita: leipäainesta, kalaa, silavanviipaleita tai pieniä lihapaloja. Sen säilyvyys oli myös ollut kohtalainen, sen kypsennyksen takia. Kalakukkoa oli ruokana paljon laajemmilla alueilla kuin Savo.

Voi oli myös tärkeä ruoka-aine niittyväelle. Se säilyi syrjäniityllä härskiintymättä matalassa maakuoppassa. Piimä säilyi myös maakuopassa hyvänä muutamia päiviä.

Erinomainen pohjoispohjalaisten niittyjuoma oli sahti. Sen valmistaminen vaati hyvää taitoa ja erityisosaamista. Pohjalaisten sahdissa oli alkoholiprosentteja vain 0 prosenttia, vaikka se oli valmistettu samoista aineista kuin päihdyttävä olut tehdään. Eivät heinämiehet siitä lainkaan humaltuneet, eivätkä krapulaa sairastaneet.

Ihmiset keräsivät luonnonheinää esimerkiksi vetisiltä heinää kasvavilta suoniityiltä. Toisinaan heillä oli siellä kannattavat suokengät jaloissaan. He kantoivat heiniä selässään ns. ”takkavitoilla” eli nuoresta puusta tehdyillä vitsaksilla pieninä kasoina. He keräsivät heinää pieniin harvaseinäisiin hirsilatoihin tai varastoivat heiniä suuriin heinäsuoviin. Talvella rekikelien aikaan niitä ajettiin kotiin karjan käytöön.

Heinä, mitä he keräsivät karjan rehuksi niityiltään, luonnonlaitumiltaan ja soilta oli tuhansien vuosien ajan ollut pelkkää luonnonheinää. Mukana niissä oli ketojen ja niittyjen kukkia. Monet kuivatut kukat ovat eläinen ravinnoksi soveltuvia.

Aikanaan kaikkialle Suomeen levinnyt satoisa, tuottava heinäkasvi timotei jalostettiin Yhdysvalloissa 1700-luvulla. Suomessa timoteitä eli kylvöheinää kasvoi pellolla yksistään kylvöheinänä, mutta myös apilaan sekoitettuna. Timotein tulon myötä suomalaisisäntien peltojen ja niittyjen heinäsadot suurentuivat huomattavasti entisiin vaatimattomiin ketojen ja niittyjen luonnonheinäsatoihin verrattuna.

Lähtitä:

https://www.k-maatalous.fi/asiakasohjelmat/viljelyohjelma/nurmen-viljely/kuivaheina/

http://www.maaseutumedia.fi/yleisimmat-keraajakasvit-ja-peitekasvit/

http://www.jarki.fi/fi/perustietoa-kasvilajeista

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hein%C3%A4

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hein%C3%hioaA4laatikko

https://fi.wikipedia.org/wiki/Timotei

http://itsenaisyys100.fi/viljantuonnin-vapautuminen-ja-metsan-arvonnousu-muuttivat-maataloutta/#more-info-601

http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/9historia/maaseutuhistoria/voimakkaan_taloudellisen

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hevonen

https://fi.wikipedia.org/wiki/Lammas

https://fi.wikipedia.org/wiki/Nauta

http://www.paulig.fi/inspiroidu-opi/kaikki-kahvista/kahvin-historia

heinä peltoa etelä-suomessa

heinä peltoa etelä-suomessa

timotei on satoisa heinäkasvi

timotei on satoisa heinäkasvi


Elokuista tarinaa

Posted on

FM Mauri Junttila

Elokuu on myös kesäkuukausia. Silloin on vielä lämmintä, jopa hellettä. Elokuussa alkaa elonkorjuu. Siitä elokuu on saanut nimensä.

Elokuussa alettiin ennen vanhaan niittää pelloilta viljaa sirpeillä ja viikatteilla. Tavanomaisia viljoja olivat kaura ja ohra. Vehnäkin oli yleista Suomen eteläosissa jo kauan sitten. Niitä hangottiin viikateniiton jälkeen seipäille kuivumaan.

Ruis sidottiin aina lyhteille ja lyhteistä ladottiin kuhilaita seisomaan säännöllisiin riveihin pelloille. Sanottiin myös, että laitetaan ”jalalle”, kun tehtiin ruiskuhilaita pelloille. Yksi ruiskuhilaiden lyhde taiteltiin keskeltä. Se laitettiin ylimmäiseksi suojaamaan kuhilasta sateilta. Jotkut isännät sitoivat myös kauraa ja ohraa lyhteiksi.

Niitettyä viljaa kerättiin pelloilta hevosvetopelein riiheen puitavaksi. Riihet olivat lämmitettäviä. Joillakin sama rakennus saattoi toimia sekä riihenä että saunana. Viljat kuivuivat edelleen lämmitettävässä riihessä. Riihessä lyhteiden tähkäpäitä hakattiin varstoilla. Siten saatiin jyvät irti tähkäpäistä. Epäpuhtaat jyvät puhdistettiin törystä ja ruumenista esimerkisi viskaten. Sitten, jäljelle jäi aittaan vietäväksi vain puhtaita riihikuivia, riihentuoksuisia jyviä.

Oljet kerättiin tarkoin talteen. Kokonaisina säilyneet rukiinoljet olivat esimerkiksi hyvää raaka-ainetta olkipatjoihin makuuaitoissa, pirtin sängyissä tai kamareissa. Kokonaisista oljista sommitellut jouluhimmelit ovat myös melko vanhoja koristeita. Olkipatjoihin vaihdettiin uudet oljet esimerkiksi juhannukseksi ja/tai jouluksi. Entiset patjaoljet menivät joko karjan suun kautta tai suoraan lantatunkioon.

Olkea käytettiin talven mittaan karjasuojissa nautojen ja hevosten ravinnoksi. Olkea käytettiin paljon myös sekä lehmien että hevosten alle suojaamaan niitä alustan epämukavuuksilta ja kovuudelta.

Makuualusta oli myös puhtaampi eläimille, kun siihen laitettiin puhtaat uudet oljet. Heiteltiin olkea kuivikkeeksi usein myös sian karsinaan. Lampaiden karsina tarvitsi myös olkea kuivikkeeksi. Eläinten hyvinvoinnista ja puhtaudesta huolehtimisessa karjasuojissa oljet olivat siis tärkeässä asemassa.

Maatalouden alkaessa koneellistua, jyvät alettiin erottaa tähkistä puimakoneilla. Niitä sanottiin myös ryskyiksi. Voimakoneina niillä toimi höyryllä toimivia, painavia, lähes pienen talon kokoisia lokomobiileja. Oli käytössä puintipaikoilla voimakoneina myös polttomoottorikäyttöisiä maamoottoreiksi sanottuja koneita. Niitä olivat esimerkiksi yksitahtiset, muutamien hevosvoimien yksisylinteriset Olympia ja Wickström maamoottorit. Puimakoneina 1950 – luvulla oli esimerkiksi Teijon Tarmo ja Esa.

Viime sotien jälkeen Tyrnävän Korvenkylän Junttilan Erkillä oli puimakoneena Teijon Tarmo. Voimakoneena oli petroolikäyttöinen yksisylinterinen Wickström. Korvenkylän puimaosuuskunnalla oli samanaikaisesti petroolikäyttöinen Olympia maamoottori ja puimakoneena heillä oli keltainen Esa. He puivat viljansa siten, että kiersivät koneineen puimassa puimaosuuskunnan taloissa vuoronperään. Se tarkoitti sitä, että puimapaikoilla heillä oli kunnolla väkeä. Väkeä tarvittiin puimakoneaikaan.

Maamoottoreissa oli käytössä myös ns. kuulamoottoreiksi sanottuja. Niissä ei ollut sytytystulppaa, vaan sylinterin vahva rautalaki kuumennettiin puhalluslampulla kuumaksi. Kova paine ja sylinterin yläosan kuumuus sytyttivät polttoaineen. Moottori alkoi käydä ja tehdä työtään nöyrästi, kun se käynnistettiin riuskasti pyöräyttäen hihnapyörän veivistä.

Vanhaan aikaan, kun viljaa puitiin riihessä, puinti saattoi kestää alkutalveen. Eihän enää oikeasti ollutkaan kiireitä, kun vilja oli turvassa kuivassa riihessä.

Osa isännistä saattoi kunnostaa, silloin jossain riihen puintien välissä, jopa peltojaan ennen peltojen lopullista jäätymistä. Tai keräiltiin viimeiset herneet, kaalet, perunat, porkkanat, punajuuret, nauriit, lantut, sipulit jne. Riihen puinti saattoi olla välillä jopa tieten tahtoen pysähdyksissä muiden tärkeiden talon töiden takia.

Se oli vanhaan aikaan syksyisin merkittävä tapaus, kun saatiin uutta viljaa ja sen myötä saatiin uutispuuroa tai esimerkiksi pohjoispohjalaista uutisrieskaa. Ohra on ollut kautta aikain Suomen eniten viljelty viljakasvi. Sitä on käytetty paljon karjanrehuna lehmille, sioille ja myös hevosille, vaikka kaura on parempaa hevosille.

Ohran käyttö mallasohrana on myös ikivanha asia. Mallasohra on ollut oluen raaka-ainetta kautta aikain. Kotona valmistettu olut kävi vanhaan aikaan kuin rahana talonpojille. Ruokajuomana olut on ollut tärkeää säilyvyytensä takia pitkän historian ajan. Esimerkiksi armeijat ja laivaväki maksoivat osan palkoista oluella.

Ohrajauhoista leivottu pohjoispohjalainen ohut lähes läpinäkyvä peruna-ja maitorieska ovat maittavaa perinneruokaa. Ohraryyneistä saadaan maukas uunipuuro. Kauran viljely oli välillä vähäistä, kun perheviljelmät luopuivat koneellistuessaan paljoista hevosistaan. Kauraleipä, kaurapuuron lisäksi on nykyajalle saamassa lisääntyvää suosiota.

Viljojen puinneissa oli 1950-luvulla erilaisuuksia. Toiset isännät keräsivät pelloiltaan viljaa talon pihapiirin varta vasten rakennettuun suureen makasiiniin, elosuojaan. Puimakone seisoi siellä jatkuvasti päivästä-, viikosta toiseen moottoreineen samassa paikassa ahkerassa puintityössä. Oljet ja ruumenet lensivät lietson pitkän vanerisen tai peltisen torven avulla kauas samaan kekoonsa – odottamaan myöhempää käyttöä.

Oli ennen yleisesti myös sitä käytäntöä, että puimakone moottoreineen siirrettiin pelloilla vainiolta toiselle. Puitiin vainio tyhjäksi ja sitten siirryttiin toiselle vainiolle.

Leikkuupuimureiden yleistyessä viljanpuintiin tarvittava työväki vähentyi rajusti. Viljaa on puitu, kuivattu ja käsitelty irtoviljana jo kauan. Yksikin mies kykenee hoitamaan laajat puitavat vilja – alueet, kun kaikki vilja käsitellään irtoviljana.

Uusien lyhytaikaisten viljalajikkeiden ja nykyaikaisten viljankuivaamoiden sekä suotuisan kesän myötä esimerkisi ohran leikkuupuinti voi alkaa elokuun puolivälissä. Viljojen puinnit ovat nykyisen koneellistuneen maatalouden aikana olleet ohi jo ennen elokuun loppua. Vehnät ja rukiitkin ovat silloin puiti pois pelloilta.

Elokuun töitä oli ennen ruismaiden kunnostamiset. Ruismaan sarkaojat lapioitiin tai aurattiin konevoimin huolellisesti puhtaiksi. Lapiolla pelloille heitellyt heinäiset turppaat pienittiin ns. ojakirveillä, samoin koneaurauksen ojamaat käsiteltiin. Ns. ojakirveet olivat terältään pitkänomaisia, sapelia muistuttavia rautaisia työkaluja puuvarrella.

Ruismaille ajettiin esimerkiksi vanhojen jo lahoamisensa aloittaneiden, edellisten syksyjen peltojen puintipaikkojen olkiläjien jäännöksiä. Ruis, jota viljeltiin oli syysruista. Sitä kylvettiin syyskuun alussa. Ruismailla oli kaunis vihreä laiho, ennen talvea. Ruista sanottiin ennen rahakasviksi. Rukiisen leivän syönti oli yleistä.

Poimitaan marjat talteen

Sadonkorjuu marjojen suhteen alkaa jo heinäkuussa. Pohjoisen herkku hilla, lakka, suomuurain kypsyy poimittavaksi aurinkoisilla soilla jo heinäkuussa. Sekä luonnonvaraiset että viljellyt mansikat ovat poimittavia jo heinäkuussa. Puolukkaa, ehkä eniten Suomessa poimittua marjaa alkaa löytyä poimittavaksi jo elokuulla.

Vanhassa Tyrnävän Korvenkylässä oli hyviä marjamaita. Hillaa oli paljon jo kylän vieressä entisellä Sipolan rämeellä. Tai sitä löytyi paljon Korvenkylän toiselta, Temmeksen Haurukylän puoleiselta laidalta, kunnalliskoti Marttilan metsäsaralta. Vuosina 1953-1955 kuivatun Leppijärven ympäristö oli ennen hillojen aarreaitta. Löytyi suurelta Leppinevalta myös karpaloa poimittavaksi. Leppijärven lähikankailla: Järvikankaalla, Kotakankaalla ja Teerikaarroilla kasvoi puolukkaa. Mustikkamaita oli korpimaisten marjamaiden joukossa myös. Aikoinaan (1953-1955) työttömyystöinä kuivattu Leppinevan Leppijärvi on vesitetty uudelleen viime vuosisadan lopussa.

Korvenkylän lapset poimivat ahkerasti ja paljon kylän monien niittymaiden ojien reunoilta 1950-luvulla mesimarjaa eli meskua. Kylän lapset saivat uusia kenkä-, vaatevarastojaan meskurahoilla. Tai voitiin käydä elokuvissa Tyrnävän kirkonkylän ”Sikalassa”. Siellä oli vanhaan aikaan elokuvia kolme kertaa viikossa.

Suomalaisten suosikki ”Tuntematon sotilas” elokuvakin näytettiin entisessä Tyrnävän osuusmeijerin sikalassa, uusiokäyttöön otetussa ”Valistustalo Sikalassa” kohta ilmestymisensä jälkeen. Siitä oli tehty kopioita suuret määrät levitykseen ympäri Suomea. Elokuvan suuri suosio oli osattu ennakoida oikein.

Muita luonnonmarjoja kuin meskuja Korvenkylän lapset eivät juuri poimineet myyntiin. Mesku oli ennen rahamarja lapsille. Muiden luonnonmarjojen hinnat olivat esimerkisi 1950-1960-luvuilla alhaisia ja kesäisin taloissa oli paljon muuta maanviljelys- ja sadonkorjuutyötä. Lapset joutuivat osallistumaan tärkeisiin maatalon kesä- ja sadonkorjuutöihin.

Mutta, poimivat Korvenkylän lapset hillaa eli lakkaa, mustikkaa sekä puolukkaa kesäisin valtavat määrät omaan käyttöön. Se oli silloin järkevää puuhaa, että poimia ravintorikkaita, terveellisiä metsämarjoja paljon omaan pöytään kasvavien, aina nälkäisten lasten vatsain täytteeksi. Luononmarjat olivat arvokas, ilmainen ravinnon- ja ruuanlähde vähävaraisille lapsiperheille.

Pihlajat notkuivat marjoista toisina syksyinä. Talojen pihoilla oli pihlajia. Oli niitä muuallakin. Pihlajanmarjoja ei juuri keräilty 1950 –1960 – luvuilla kotikäyttöön. Välillä ne ovat olleet suositumpia ja niitä on keräilty talteen syöntimarjoiksi. Muuan suomalainen karamelli, makeinen oli ennen pihlajanmarjoilla maustettu.

Siihen, etteivät pihlajanmarjat olleet suosittuja vaikutti se, että oli saatavilla paljon muuta maukkaampaa esimerkiksi hillaa ja meskua. Pihlajanmarjat eivät ole erityisen maukkaita. Mutta, eivät ne jääneet mätäneenkään pihlajiin. Pikkulinnut syövät talven aikana pihlajanmarjoja. Hyväähän on pikkulintujenkin saada syödä massut pullolleen.

Tavanomaisia olivat pitkän pimeän talven aikana päivittäiset marjakeitot ja -mehut. Marjoja syötiin myös keittämättä. Aitasta talvella haetut jäiset survotut puolukat tarvitsivat sulettuaan vain hienoasokeria päälleen. Jotkut sanoivat kyseistä mössöä – huupaksi. Toiset laittoivat marjamössöön myös hiukan ruisjauhoja. Se oli siten valmistettuna – täysin raakana – valmista syötävää. Korvenkylässä oli lapsirikkaita perheitä. Metsämarjoja käytettiin satoja litroja perhettä kohden pitkän talven aikana.

Se oli syyskesällä suuri työmaa, kun säilöttiin marjoja. Puolukat pyrittiin poimimaan kuivina. Niistä puhdistettiin roskat pois. Eräs tapa oli, että ulkona mieluummin tuulisella säällä, yksi nousi pöydälle tai tuolille ja kaatoi pihalle levitetyn lakanan päälle marjasankon mahdollisimman korkealta. Tuuli vei roskat lakanan ulkopuolelle.

Puolukat säilyivät hyvin survoksena puusaavissa viileässä hirsiaitassa. Niitä säilyi myös kokonaisina kuivina, puhtaina aitan puusaavissa. Sieltä puolukoita haettiin tarpeen mukaan. Hillat eli lakat säilöttiin sokerin kanssa lasisiin astioihin, samoin mustikat. Kotipensaissa kasvaneet mustat – ja punaiset viinimarjat keitettiin ja sitten vain lasiastioihin ja lasipulloihin talven varalle. Joskus kävi, että säilöttyihin lasitölkkeihin ja pulloihin tuli hiukan hometta marjamassan päälle.

Entiset Tyrnävän korvenkyläläiset veljekset Kalervo ja Oiva Junttila innostuivat metsämarjojen poimintaan uudelleen 1970 – luvulla. Kalervolla saattoi joskus olla kaverina hänen Muhokselle nuorena muuttaneen Helvi serkkunsa muhoslainen aviomies Reino Kylmänen. He kulkivat marjassa autoillaan. Ajelivat voileipäeväiden kanssa, joskus jopa satojen kilometrien päähän esimerkiksi Manamansaloon tai Rantsilan Kärsämänkylän taakse marjastamaan. Oiva kulki monena kesänä marjareissuillaan kaukana Lapissa, Vieno vaimonsa siskon Kittilän hillasoilla saakka.

Oiva käytti marjarahojaan vuosittaisiin Turkin lomamatkoihin. Kalervo ei ollut kiinnostunut ulkomaista. Hän kierteli autoillen Suomessa. Marjanpoiminta innostus heillä alkoi ehkä siksikin, kun luonnonmarjojen hinnat nousivat rajusti 1970 – luvulla. Niinä aikoina marjainpoiminta innostus oli suurta. Monet sitä harrastivat.

Monet esimerkit vaikuttivat ehkä? Muhokselle oli tullut myös ns. venepakolaisia kaukaa Vietnamista. Ahkerina ja ketterinä he kulkivat marjastamassa metsissä ja soilla. Tavanomaisesti he tulivat iltapäivällä tai iltasella takaisin metsästä valtavien, näyttävän näköisten, suurisaavisten marjalastiensa kanssa tien varteen. Kohta he matkasivat marjainsa kanssa Ouluun marjanostajan luo.

Kalervokin oli nähnyt marjanvientireissuillaan Ouluun, kuinka venepakolaiset veivät suuria metsämarjalastejaan Ouluun marjanvälittäjälle. Ja, he saivat niistä suuria rahasummia hetimiten käteensä. Marjakauppa oli silloin lähes 50 vuotta sitten luotettavaa käteiskauppaa.

Erikoisuutenaan marjainpoimintaan liittyen voi mainita, että 1950-luvulla Temmeksen Haurukylän kansakoululaiset poimivat marjoja koulun varastoon, syötäväksi talvella. Koulun ruokatunneilla syötiinkin sitten poimistamme puolukoista keitettyä marjapuuroa. Kansakoulut alkoivat ennen vanhaan syyskuussa, joten koulun marjainpoimintatalkoot olivat kohta syyskuun alusta. Marjat olivat puolukoita. Ne poimittiin koulun välittömästä läheisyydestä.

Elokuu on kesäkuukausia, mutta merkkejä sillä oli lähetyvästä syksystä. Pääskysiin liittyvä sanonta, että ”Laurilta (10.8.) laumaan ja Perttulilta peräti pois” enteilee kesän loppupuolen lähestymistä. Paljon oli pääskysiä Korvenkylässä vielä 1970-luvulla. Tavanomaisesti elokuun puoliväissä oli suuria laumoja parveilevia pääskysiä visertämässä sähkölangoilla. Ne olivat täpötäynnä pääskysiä. Lieneekö ollutkaan kuinka paljon niitä Korvenkylän sähkölangoilla? Siellä ne olivat juttelemassa, suunnittelemassa pääskysten kielellä tulevaa muuttoa.

Lähteitä:

http://www.arktisetaromit.fi/fi/arktiset+aromit/marjat/sadon+kypsyminen/

https://fi.wikipedia.org/wiki/S%C3%A4il%C3%B6nt%C3%A4

https://fi.wikipedia.org/wiki/Sadonkorjuu

https://www.youtube.com/watch?v=yr2zj0OEhBg

http://www.kaleva.fi/juttutupa/tiede-ja-luonto/laurilta-108-laumaan-perttulilta-perati-pois/2777896

http://www.martat.fi/marttailu/marttailunurkka/laurinp-iv-st-mieleen/

http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/peltoviljely/puhdistus.htm

elonleikkuu välineitä - sirppejä

elonleikkuu välineitä – sirppejä

eräitä riihenpuinnin työkaluja

eräitä riihenpuinnin työkaluja

varstaa käytettiin riihen puinnissa

varstaa käytettiin riihen puinnissa